Tarinani huumemaailmasta.

Minulla on kestänyt aloittaa tämä blogi, vaikka se on mielessäni pyörinyt jo pitkän aikaan.

Se on enemmän minua itseäni varten, sanotaan nyt että osana terapiaani omassa taistelussani huumeita ja sitä maailmaa vastaan.

Minulla päihteet ovat tavalla tai toisella olleet aina osa elämää. Alkoholi kuului vahvasti jo lapsuuteeni, kuten varmaan monella lama-aikaan syntyneellä...mutta se siitä tällä erää...

Päihteet alkoivat tulemaan omaan elämääni 13 vuotiaana, no luulen että ensimmäiset kännit taisi olla juuri kun olin täyttänyt 13vuotta. Se oli enemmänkin mielenkiintoa, ja halua testata koska vanhemmat iso sisarukseni olivat usein juomassa viikonloppuisin. Se vähän niinkun ''kuuluu'' nuoruuteen. Ainakin meidän aikana.

Olen itse syntynyt kauniiseen lama-aikaan ysärin alussa. Synnyin Keravalle, jossa vietinkin ensimmäiset 20 vuotta elämästäni.

Teen ensimmäisestä postauksestani vähän kuten tiivistelmän vissiin, että tulee vähän joka kohasta elämää palasia jota voin sitten myöhemmissä postauksissani avata paremmin.

Halu lähteä kirjoittamaan blogia on yksinkertaisesti maamme järkyttävä huumetilanne, ja ihmisten huonovointisuus ja se karu fakta, että hoitoon ei pääse! Blogi on minun elämästäni enkä oleta että kaikki ovat samaa mieltä.

Toivonkin blogini herättävän edes jonkunlaista keskustelua aiheesta. Oli se sitten mitä tahansa. Kuhan puhutaan!

Huumeet tuli elämääni 14vuotiaana, jolloin aloin hiisailemaan, eli siis polttamaan kannabista. Sanotaanko että elämä oli hauskanpitoa ystävien kanssa.. ja sitä kautta ongelmiin joutumista. Koulussa ei jaksettu käydä, ja jos käytiin niin ei siellä keskittyä jaksanut. Kouluvuodet olikin erityisen haastavat minulle itselleni. Amfetamiini tuli kuvioihin 16vuotiaana, se alkoi nokittamalla ja pommeja syömällä, ja oli jos näin voi sanoa, niin aika viatonta vielä siihen aikaan... huumeet ystäväpiirissäni tulivat kuitenkin suureksi asiaksi, juominen siinä ohella.

Monet ystävistäni tulivat hieman vaikeammista olosuhteista, lapsuus ei kenellekkään meistä ollut aina kauheen kivaa aikaa, tai viatonta, mitä sen kuuluisi olla.

Ystävät lähtivät nopeasti vahvojen huumeiden mukana, ja ovatkin menneet yksitellen hautaan toinen toisensa perässä. Jotkut meistä onnekkaista kuitenkin voidaan sanoa, että voitettiin.. mutta voiko niin oikeastaan koskaan täysin sanoa? jos on täysin rehellinen? itse en ainakaan..

Suonensisäiset huumeet tuli elämääni kun olin 17 vuotias. Ensimmäisenä käytin subuteksiä, mikä oli jokseenkin todella outoa että siihen menin ekana, vaikka minun suurin riippuvuus on ollut nopeat eli amfetamiini. Sehän on tullut selväksi miksi. Minulle diagnosoitiin 2019 ADHD, ja se selitti hyvin paljon. Miksi koulu ei sujunut.. miksi hakeutui ongelmiin.. miksi ei pystynyt suoriutumaan asioista niin kuin normaalit ihmiset?

Elämäni on ollut rallia päihteiden kanssa, hyvin pitkälle elämääni. Rehellisesti voin sanoa, että olen nyt ollut 8viikkoa ja 1 päivän selvinpäin huumausaineista. Se ei ole pitkä aika.

Ensimmäisen kerran lopetin suonensisäisen käytön vuonna 2012, Maaliskuun 23päivä, kun tein elämäni suurimman muutoksen ja muutsin Espanjaan.

Suomessa asiat oli mennyt jo pitkään huonosti. Huumeiden käyttö paheni ystävä piirissäni, ja hoitoon hakeutuminen oli todella vaikeaa. Se on myös koitunut useamman ystäväni kohtaloksi tässä elämässä. Hoitoon ei päässyt, vaikka halu lopettaa oli suuri. Säännöt asiasta on mitä helvetin ihmeellisemmät meidän maassamme.

Koen kuitenkin että Suomi on todella etuoikeutettu maa, ja meillä on monet asiat todella hyvin.

Mutta, sitten kun mennään niihin asioihin mitkä ovat päinvastoin, eli helvetin huonosti, niin siinä onkin sitten keskustelemista!

Miten tämä tilanne muutetaan? Miten suomalaiset nuoret saisivat tarvitsemaansa apua? Miten ne asiat mitkä vaikuttavat meidän käytökseen ja toimintaan voitaisiin huomata jo hyvissä ajoin? Jotta niihin pystyttäisiin myös puuttua.... ennen kun nuori on jo sillä tiellä, sillä tiellä mistä ei kovin helposti käännytäkkään takaisin? siihen mulla ei yksin ole vastausta.

Haluan jakaa mun tarinan, koska ehkä edes yksi ihminen voisi saada siitä apua... ja se on jo mulle tarpeeksi. Toivon tottakai että blogin sisältö löytäisi enemmän ihmisiä ja siitä olisi heille edes jotain apua.

XXX

Emma