8. päivä.

Tänään jaoin mun kirjoituksia ensimmäisen kerran julkisesti... Se on aikas jännittävää.

Kuitenkin asia aiheena on mielestäni niin tärkeä että antaa tulla vaan, ei mua kritiikki lannista.

Elämä on ollut vuoristorata, ja se on lievä termi. Jos ajattelis että menis jonkun pahimman kieputtajan kanssa maailman ympäri niin tää elämä on kyllä tuntunut siltä.

Mä en sano etteikö mulla olisi ollut paljon onnellisia hetkiä! Mutta hetkiksi ne on kyllä jäänyt.

Olen mä kyllä ne kieputtavat ihmissuhteetkin osannut valita, että sinänsä toi vuoristoratalaite on hyvä termi siihen.

Anyway... eli aloin kirjottamaan tätä, koska olen itse nyt viime vuosien aikana joutunut taas aika syvälle siihen maailmaan mitä joskus 13 vuotta sitten lähdin pakoon.

Imu takaisin siihen maailmaan oli todella hidastempoista, ja samalla todella huomaamatonta itselle. Ympärilläni olevat ihmiset yrittiviät minua varoitella, koska näkivät kai vaarat paremmin kun minä itse.

Sitä myös itse oppii kertomaan itselleen kaikennäköisiä tekosyitä sille, että miksi käyttytyy jollain tietyllä tavalla. Tai hyväksyy joltain toiselta jonkun käytöksen, on sekin ihan yhtä paha ja huono asia.

Me muokkaudutaan aika paljolti sen ympäristön mukana missä vietetään aikaa. Ihan huomaamattakin.... Siinähän se vaara vissiinkin piilee...

Välillä on tosi vaikeeta miettiä tätä elämää, on niin paljon ikäviä asioita niin paljon vaikeita asioita, mitä ei vaan jotenkin osaa käsitellä... vaikka haluaisi.

Mulle itselle on tosi kivuliasta ajatella elämää, jopa lapsuutta.. sitä yrittää kaivaa niitä hyviä asioita nykyään mistä pitää kiinni. Todella monet hyvät muistot, ne kuitenkin pitää nykypäivänä sisällään todella paljon kipua. Ne muistot pitää ihmisiä sisällään, jotka olen jossain kohtaa elämää menettänyt.. aina vastaus on sama. Huumeet.. tai mielenterveysongelmat.. on ne sitten päihteistä johtuvia ongelmia tai ei, niin meidän pitäisi saada apua niihin.

Itse olen todella vihainen meidän valtiolle, tai sen terveydenhuollolle. Kuulin yhessä biisissä ''maksa veroja se auttaa sinua itseäsikin'' tai jotain vastaavaa.. Mä sanoin mun sossulle tossa, että mun ei hirveesti tee mieli maksaa meidän valtiolle enää penniäkään veroja, koska kun itse olen hoitoa tarvinnut, on se ollut mahdotonta saada. Taisetelua on käyty läpi niiin monta vuotta! Kuitenkin avun saantu pitkälti päättyy siihen huumeongelma leimaan, mikä on jollain tavalla niin helvetin sairasta! Lääkärit meidän maassa on kolutettu mihin? Eihän niillä ole valtuuksia edes tehdä mitään? Itse ainakin tuntenut sen luissa ja ytimissä. ''Pärjäile nyt'' tai paras ''jos et enään jaksa niin soita sitten ambulanssi'' No soitettu on... Ei nekään mitään osaa tehdä. Vie päivystykseen? Samaan helvetin paikkaa missä varmasti ravattu sadat kerrat.

Olen 33 vuotias, ja sitä apua ei ole vieläkään tullut, ei päihteiden käytölleni.

Lähdin itse pois. Ensimmäisen kerran lähdin 2012 juuri ennen 20vuotis syntymäpäivää. Olin kauan poissa, rakensin itselleni uuden elämän.

Se ei todellakaan ollut helppoa!!

Itsemurha on ollut mun mielessä niin kauan kun olen osaanut ajatella, mikä on todella surullista omastakin mielestä. Joku voi ajatella että miten.... mutta lapsena se ajatus ei kirjaimellisesti ole niin mustavalkoinen, se ei ole ''minä haluan tappaa itteni''. Enemmänkin se ajatus on ''minä en halua olla olemassa'' tai ''mitä voisin tehdä että en heräisi huomenna''

Enemmänkin tota luokkaa.

Vanhemmat on tärkeimmässä asiassa meidän elämässämme. Koen että olen olemassa tänä päivänä, koska sain mitä upeamman äidin. Hän jaksoi kantaa, hän jaksoi aina olla vahva ja taistella että asiat meillä olisi hyvin.

Esimerkkinä hän onkin se syy, mikä teki minusta itsestä niin taistelija luonteisen ihmisen, ja helvetti miten kiitollinen mä siitä olen!! Onneksi minulla myös oli suojelevat ja vahvat sisarukset läpi elämän kaikkien paskamyrskyjen. Omien vaikeuksien ja traumojen kanssa toki.

Muutettuani ulkomaille, jokseenkin kuitenkin vähättelin addiktiotani, ja annoin itselleni jonkinnäköisiä ''lupia'' käyttää huumeita. Koska jos mä sniffasin sen tai söin, ni mitä pahaa? ainakaan mä en heittänyt sitä hihaan.. Vuosien saatossa, palattuani kotimaahani, tietyt vaikeudet elämässä, ja se epätoivon tunne.... se kuitenkin ajo mut siihen pisteeseen että istuin taas ruisku toisessa kädessä ja hiha ylös. Se viiva siinä välillä on niin ohut! Ei sitä edes näe.

Oli syyni mikä tahansa niin siihen en mene nyt. Tykkään pitää postaukset lyhyehköinä. Pitää siihen seuraavanki jättää jotain.

XX

Emma