paluu suomeen

Suomeen paluu siis lähestyy, enään 3 viikkoa tätä duunia jäljellä. Annoin viime viikon alkamisen kunniaksi irtisanomisilmotuksen.

Tuntuu utopiselta jopa, että oon ollut kreikassa 11 viikkoa - 11 viikkoa siis ilman huumeita. Toi lause itsessään alkaa tuntuu mun takaraivossa, se sana riivaa. Niin negatiivinen sana meijän ja varmaa muidenkin yhteiskunnissa. Se saa semmosen epätoivon tunteen nousemaan, mikä ei ole se, että tekisi mieli käyttää - vaan ne ahdistukset siitä, että minkä takia alunperin edes alotti.

Puhuin yhdelle ystävälle, siitä, että oma huumeiden käyttö ei ole missään kohtaan ollut mulle mikään: ''hei mä haluun olla sekasin''. Enemmän se on ollut itsensä ''lääkitsemistä'' - jostain syystä.

Se epätoivonen tunne tuli takasin, kun soitin HUSiin mun ADHD diagnosoinnista. Sieltä tuli semmonen vastas, mitä toivon vieläkin väärinymmärrykseksi... mutta se niiden vastaus, sai mut aika masentuneeksi. Tuntuu taas että se toivo viedään pois, ja mitä jos mä retkahdan.

Mulla on työpaikka, odottaa vaan mun yhteydenottoa, siitä että koska voisin aloittaa. Tää työpaikka on mulle myös tosi mieleinen. Eikä noita mahiksia vaan tipu taivaalta, varsinkaan tän työllistymiskriisin keskellä.

Pelkään kuitenkin sitä, että matto vedetää jalkojen alta kun palaan. Miten helppoa sen lääkeaineen likainen muoto on saatavilla kadulla... kaikkine vaaroineen.

Voisin mennä johonkin läheisen luo, toki. Se ei vaan auta hirveesti että pakenee niitä tosiasioita, koska sitten joka kerta se paluu todellisuuteen on vähän vaikeempaa. Mun koti on pk-seudulla, se nyt vaan on niin. Mun ''hoito'' tai sen olemattomuus on pk-seudulla. Lähinnä toiselle paikkakunnalle muutto, ja kaiken uudestaan alottaminen jälleen kerran ei todellakaan ole mikään motivoiva ajatus, minkä takia aijon jatkaa sitä hyvinkäällä, missä se jo on käynnistetty.

Tällä hetkellä vaan odotan sitä puhelua sieltä. Menetin hermot puhelussa niiden kanssa, toistamiseen - hoitaja totes sitten että asia on tärkeä - ja pyytää sitä mua aikaisemmin hoitavaa tahoa soittamaan asiasta.

Nään paljon painajaisia, enkä saa iltasin nukuttua. Se alko ton jälkeen, kun aloin stressaamaan mun paluuta ja hoidon jatkumista.. Toissa iltana oli yks vaikeimmista öistä koko tänä aikana kun olen täällä ollut. Samalla mietin, että mitä jos nyt olisin kotona, mitä tyhmää tekisinkään sen pahan olon takia.

ADHD-lääkkeet auttaa mua niin paljon, mullahan oli se lääkitys vuosia. Ilman sitä, kaikki on vähän semmosta selviytymistä joka ikisestä askareesta, pään hakkaamista seinään kun ei jaksa keskittyä töihin, uniongelmia, turhautumista, raivokohtauksia, lyhytpinnaisuutta - sen kaiken yhteen tuomaa masennusta ja ahistustiloja, painajaisia tulevasta.

Mä niin toivon että saisin vaan sitä hoitoa mikä on oikeeta, en vähättelyä, pompottelua..

Itse oon tehnyt sen mun osan, hankkinut itseni selväksi - ja ensimmäinen asia mitä teen kun palaan suomeen, on että kävelen terveyskeskus miepään ja annan huumeseulat ja otan asian esiin.

Vaadin sitä hoitoa, katotaan miten käy.

xx

Emma