13.11

Mun joka päivä on täynnä aika paljon eri tunteita. Suurin niistä tunteista on tällä hetkellä ollut, vitutus ja viha.

Niistä on vaikea päästä eroon, ja niitä on tosi vaikea yrittää suodattaa. Tuntuu että heti kun rauhottuu, ni tulee joku uusi asia mikä käy hermostoon niin pahasti, että tulee ulos raivopurkauksina.

Oon puhunut siitä miten kova koti-ikävä mulla on. Se on tosiasia, ja se oli joskus aikoinaan espanjassa asuessakin suuri. Muistan vieläkin sen päivän kun pääsin siitä ikävästä yli.

Siihen kesti sillon melkeen kaksi vuotta, sielä asumista, kunnes pystyin hyväksyä – että oli parempi jättää menneissyys taakse, sinne minne se kuuluu.

Päästin aikoinaan ihmisiä mun ’menneistä’ ajoista käymään espanjassa… ja ne ystävät tietääkin, että ne reissut ei koskaan mennyt hyvin. Osa lähti tyyliin maitojunalla takasin, heti vuorokauden jälkeen, koska sekoilivat niin paljon, enkä jaksanut tai voinut katella sitä.

Mun ystävät myös varmaan espanjan päädystä tulee aina muistamaan nämä tilanteet aina.

Mä rakastan mun kotia, mutta sieltä mä jouduin ihan syystä, lähtemään nyt toista kertaa pakoon, oman hyvinvointini vuoksi.

Luulen että paras tapa on, päästä siitä ikävästä yli, ja sitten tulevaisuudessa kun palaan, ni voin muistaa sen kivun ja pahanolon – ja valita tieni paremmin.

Mulla on omat traumani, jotka ei liity mun ystävä porukoihin, ja nekin on siitä joutunut osansa kestämään ollessani ystäviä mulle.

Mulla on kuitenkin joku halu auttaa, ja se on ihan synnynnäinen vika mun mielestä. Eikä se varmaan ole mikään vika, mutta sillon tulee usein hyväksikäytetyksi, jos on kiltti ihminen.

Musta tuntuu että mun ystävät suomessa, kärsii kaikki ihan samasta ’siunauksesta’ eli ovat todella auttavaisia, empaattisia, ja haluaa olla toisiaan varten.

Me kaikki kuitenkin ollaan vaan vastuussa omasta toiminnastamme, ja omista valinnoistamme.

Jos voin huonosti, niin helposti menen jonkun ystävän luokse, ja leimaannun heihin. Eikä tämäkään ole pitkäaikaisesti mikään terveellinen tapa.

Lapsesta asti olin aina tosi ’yksin̈́’, vaikka mulla oli vanhemmat sisarukset, ja vanhemmat, niin koin olevani aika yksinäinen – ja muistan lapsena ajatelleeni, että on parempi oppia selviämään tässä elämässä yksin – koska sitä me ollaa, yksin.

Surullinen ajatus pienelle ihmiselle, toi on toisaalta ihan hyvä ajatus, mutta se että sitä on tuntenut niin nuoresta olevan yksin niin on kasvattanut aika korkeat turvamuurit mun ympärille. Siitä mun läheiset ja kumppanit ovat joutuneet kärsiä.. Tiukan paikan tullen, mä nostan ne muurit ylös ja piiloudun. Se oli se tapa mikä suojeli mua lapsena.

Mun parasystävä oli mun turvasatama, lapsena, ja sitten ne muutti toiseen kaupunkiin – ja vuosien saatossa nähtiin vähemmän ja vähemmän. Meillä oli uudet frendit.

Me kuitenkin saatiin vielä viimeisen kerran tavata muutama kuukausi ennen kun hän nukkui pois, ja tapaaminen oli riemastuttava oikeastaan – enkä unohda sitä koskaan.

Hän nukkui kuitenkin pois – huumeiden yliannostuksen seurauksena kun oltiin 19 vuotiaita.

Elämä on vienyt multa niin paljon ystäviä, ja hänen kuolemansa jälkeen, koin että en mä voi olla enään suomessa, enkä mä halunnut enään parhaita ystäviä lähelle. Se sattui liikaa. Muutin espanjaan samana keväänä.

Olin kotona tai poissa kotoa, niin koko ajan kuulen niitä suru-uutisia. Taas mä lähdin pois koska jotain noin pahaa tapahtui.

Nyt jos ajattelen niin se tapahtuma ei liity muhun, mitkään niistä tapahtumista ei liity muhun, mutta kipua mä silti kannan – eikä se ikinä mene pois..

Mutta vuosi vuodelta, kuukaus kuukaudelta, sitäkin oppii sietämään.

XX

Emma